Kävin Helsingissä vähän aika sitten, ja törmäsin TEHYn kojuun, jossa kaikki olivat kääntäneet selkänsä ohikulkijoille ja naureskelivat siellä keskenään. Ei kauhean hyvää kuvaa anna moinen käytös. Eikä koko liiton käytös muutenkaan... (Tarkennan nyt tässä, että en puhu tässä esimerkiksi sairaanhoitajista jäseninä ja henkilöinä, vaan TEHYstä ammattiliittona.)

Ensinnäkin: ERITTÄIN ISO hatunnosto Superille joka uskalsi tehdä omat päätökset käyttäen järkeä, ja kerrankin pitivät päänsä. Lukuisia esimerkkejä kun on siitä, että Super on ollut TEHYn talutusnuorassa monissa päätöksissä... Hieno juttu Super :). En silti vaihda liittoa vaikka Superia nyt vähän kehunkin...

Moni muistaa kuinka eduskuntavaalien alla hoitajille lupailtiin 500 euron palkankorotusta monelta taholta, mutta kuinka moni sen oikeasti uskoi? Saa kyllä syyttää omaa tyhmyyttään jos on kuvitellut tai kuvittelee vielä, että suomalainen byrokratia taipuisi moisiin korotuksiin vain sormia napsauttamalla! EHKÄ moinen korotus on mahdollista, mutta kyllä siihen hyvänen aika menee vuosia... Nykyinen tehty kuntasopimus on oikeasti historiallinen suuruudeltaan ja pitäs olla tyytyväinen siihen 12 prosentin palkankorotukseen, mikä kahteen ja puoleen vuoteen luvattiin! Neuvotteluissa on aina kaksi osapuolta ja oli yllättävää miten hyvin kuntapuolen työnantaja tuli vastaan. Tämä ei tarkoita että periksi pitäisi antaa, mutta pitäisi hyvänen aika ymmärtää se, että iso laiva kääntyy TOSI tosi hitaasti.

Tuntuu kuin TEHY olisi kiukutteleva uhmaikäinen lapsi: "Te lupasitte, teidän täytyy antaa se raha! Mää en ala, me ei aleta ollenkaan! Me ei enää leikitä teidän kanssa!" Aikuismaista käytöstä kiitos... ei ihme, että hoitajat saavat paljon niskaansa, kun ison järjestön tyypit käyttäytyvät tällä tavalla. Kuka sairaanhoitajiakaan enää uskoo tällaisen käytöksen jälkeen?

Periksi ei tosiaan saa antaa, mutta on ihan naurettavaa kuvitella, että moisella kiukuttelulla saisi jotain aikaiseksi. Sanotaan että vanhemman tärkein tehtävä on opettaa lapselleen se, että pettymyksiä tulee ja niitä täytyy oppia sietämään. Kuka tässä ottaisi TEHY-lapsosta kädestä ja sanoisi: "Kulta-pieni, se on elämää"?

- Lähihoitajat eivät tarvitse lisää palkkaa kun heillä on rikas puoliso joka elättää.
- Opiskelijat ovat sosiaalipummeja.
- Vanhainkodissa asuvan mummon ei pidä meikata, sitä on vaikeaa pestä pois.
- Miksi tuokin pyörätuolissa oleva pitää noin kireitä vaatteita, luulisi olevan hankalaa.

Jokaisesta kohdasta voisi heittää esimerkin, mutta lähimpänä tulee mieleen eräs esimerkki meiltä töistä: Meillä asuu eräs keski-ikäinen nainen joka sairastaa erästä dystrofian muotoa (eli lihastauti joka rappeuttaa hitaasti lihaksia ja elimistöä.). Hän on erittäin tyylikäs ja itsenäinen, tukka aina viimeisen päälle, vaatteet ovat hyvin muodikkaita ja jotkut farkut erittäin kireitä (Sivuhuomautus, avustajalle aika tuskallisia laittaa). Eräs työntekijä rupesi puhumaan tästä naisesta kahvihuoneessa ja moitti kovaan ääneen: "Mä en kyllä ymmärrä, miks sekin haluaa pitää niin kireitä vaatteita ja tukkaakin pitää sukia koko ajan... mä en kyllä itse koskaan voisi pitää noin kireitä vaatteita! Ajattelis joskus muitakin" ... ja vuodatus jatkui samaan tyyliin. Jos jotain olin jo tämän tilanteen tullessa oppinut, oli se sitä, että en kommentoinut työntekijän sanoihin millään tavalla, koska ei siitä olisi mitään hyötyä ollut.

Mietin vain ja juttelinkin tästä toisen työkaverin kanssa... miksi ihmeessä minulle on ihan itsestään selvää, että tämä asukas voi pitää kireitä farkkuja vaikka vanhaksi mummoksi, sukikoot myös hiuksiaan minkä kerkiää? Tässähän on kuitenkin kyse ihmispersoonasta... en minä ainakaan pitäisi yhtään jos joku tulisi komentelemaan minulle, miten minun pitäisi pukeutua! En myöskään käsitä sitä, miksi jotkut tuntuvat luulevan, että esimerkiksi meidän asukkailla on helppoa pyytää meiltä apua? Ok, ehkä he ovat tottuneet siihen, mutta kyllä nyt suurin osa näistä aikuisista ja "täysipäisistä" ihmisistä varmaan haluaisi tulla toimeen juuri niin itsenäisesti ja niin pitkään kuin vain pystyy. Mur! Voi aina miettiä, miltä itsestä tuntuisi ennenkuin käy arvostelemaan muita.

Olen ollut suht hiljaa näistä viimeaikaisista uutisotsikoista koskien "Ylisen kehitysvammamurhia", juttu kun on jo saavuttanut sosiaalipornon asteen... Nyt en vain jaksa.

Savon Sanomissa (ja sittemmin myös muissa medioissa) Vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnyksen toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä kuuluttaa haluavansa eroon kehitysvammaisten hoitolaitoksista. Alla suoraa lainausta:

--------------------------------------------------------------------------

"Könkkölä sanoo Savon Sanomissa, että kehitysvammaisten aikuisten olisi kaikkein parasta asua kotona laitoksiin eristämisen sijasta. Könkkölä kannattaa kotona asumista, koska hänen mielestään laitoksissa asuvia kohdellaan huonosti.

"Vaikka laitoksissa ei tehtäisi tahallaan pahaa, sitä tehdään hoidon käytäntöjen vuoksi. On vain kätevää panna ihminen pakkopaitaan, kun hän on hankala."

Könkkölä huomauttaa, että kehitysvammaisten huonosta kohtelusta laitoksissa on uskallettava puhua, koska muuten laitoksista ei koskaan päästä eroon. Hän toivoo, että Ylöjärvellä sijaitsevan Ylisen kuntoutuskeskuksen kuolemantapaukset nostaisivat laitosten ongelmat viimein esiin. "

--------------------------------------------------------------------------

En kiellä etteikö esimerkiksi Pirkanmaan Sosiaalipalvelujen kuntayhtymällä, joka Ylisen keskustakin pyörittää, olisi paljon organisatoorisia yms. ongelmia (sen näkee mm. siitä, kuinka paljon työntekijöitä sieltä on siirtynyt muille työnantajille), mutta Könkkölän kommentista tulee mieleen, että onkohan kaveri koskaan edes käynyt Ylisillä tms. laitoksessa? Onko hän koskaan nähnyt millaista on ARKI monivammaisen lapsen/aikuisen perheessä? Onko hänellä mitään käsitystä siitä, kuinka raskasta se oikeasti voi olla? Ylinenkin on iso laitos ja osastoja monia... mutta kyllä siellä on taatusti töissä henkilökuntaa joka pitää työstään ja kykenee ammattitaidollaan tuomaan edes vähän iloa vaikeasti sairaan/vammaisen ihmisen päivään.

Entäs sitten se koti... ei kaikilla vanhemmilla ole kertakaikkiaan resursseja hoitaa vaikeasti vammaista ja sairasta lasta! Esimerkiksi kun toinen huutaa ja kirkuu epämuodostuneena sängyssään ulosteen tahrimana (ok, kärjistetty esimerkki), on siinä moni vanhempi toivoton ja haluaa apua. Apua jota löytyy esimerkiksi vain kehitysvammaisten hoitolaitoksista joissa on erikoistuttu näihin vammoihin ja niiden oireisiin. Suurimmalle osalle vanhemmista on suuri järkytys kun he joutuvat "luovuttamaan" lapsensa tällaisiin hoitopaikkoihin, mutta he tekevät siinä kuitenkin oikein. (On myös poikkeuksia, joissa kehitysvammainen halutaan vain pois silmistä)

Olen itse ollut töissä kehitysvammaisten autetun asumisen yksikössä jossa osa asukkaista on ns. haastavasti käyttäytyviä. Tukimenetelmät näiden ihmisten kanssa voivat olla ulkopuolisen silmiin todella tiukkoja, mutta voi kun nähtäisiin että hoitajat/avustajat eivät näin tee sadistisuuttaan vaan ihan oikeasti ammattitaidollaan. Kun tätä arkea näkee pidemmällä tähtäimellä, huomaa että tässäkin asumisyksikössä asuvat ihmiset ovat onnellisia ihmisiä, nauravat ja laulavat, halaavat jne. He vain tarvitsevat "ohjat". Rajat ja rakkautta.

Minua huvittaa tässä "tappajahoitaja" -jutussa myös se, että kaikki muut ongelmat tuntuvat jäävän varjoon. Mites vanhusten hoidon laita? Muiden vammaisen? Alkoholi - yms. päihdeongelmaiset? Miksi ei keskitytä miettimään oikeasti keinoja auttaa näitä ihmisiä, kauhistellaan vain yksittäistä, tosin vakavaa tapausta. Siksi koska se on sosiaalipornoa, siitä jaksaa olla kiinnostunut.

Miksi ei mietitä, miksi esimerkiksi nuori ajautuu alkoholin ja huumeiden väärinkäyttäjäksi? Miksi ei enää jakseta olla kiinnostuneita siitä, että ennen virkeä vanhus ympätään täyteen lääkkeitä jotta olisi hiljaa?

Niin, miksi?

Mutta siis niin, en oikeasti tiedä, onko tässä kyse jostain sukupolvien välisestä työkulttuurierosta (kyseisen lausahduksen sanoja on liki 60 v. henkilö...), MUTTA: Töissä käydään (myös kouluja) sen takia, että vapaa-aika olisi laadukasta! Eli Kyllä minun henkilökohtainen elämäni menee niin edelle mistään töihin liittyvistä asioista, että huhhuh...

Kyllä oma koti, oma perhe, oma terveys yms. ovat niitä tärkeimpiä asioita elämässä. Tottakai työnteko ja opiskelukin liittyvät siihen omaan hyvinvointiin, mutta omaa hyvinvointiaan ei saa riskeerata sillä, että työnteko nousisi jotenkin päällimmäiseksi asiaksi elämässä. Hienoa on jos työtään voi sietää ja siitä pitää ja siitä saa jonkinmoisen toimeentulon ja parhaimmillaan se voi antaa hienoa uutta sisältöä elämään... mutta en näe mitään järkeä siinä, että ihminen kituuttaa jostain ihme velvollisuudentunnosta/marttyyriudesta töissä, niinkuin naisvaltaisilla aloilla usein on.

Mm. kaupungivaltuutettu, selvitysmies yms. Pentti Puoskari kirjoitti Hesarissa seuraavaa...

"Kun ikääntyviä työttömiä ei ole mahdollista työllistää laajasti aiempaa ammattitaitoa vastaaviin töihin kotiseudulla tai kasvukeskuksissa, heidän työllistämisensä paikallisille työmarkkinoille uusiin tehtäviin tulee vuosi vuodelta tärkeämmäksi”, perustelin raportissa ajatusta.

Lisäksi kannattaa muistaa, että useimmat näillä seuduilla lamasta asti pätkätöiden ja työttömyysturvan vuorovedolla kamppailleet toistuvaistyöttömät pystyvät mainiosti muihinkin kuin hanttihommiin. Jopa työttömäksi jäänyt koulubussin kuljettaja voisi oikein räätälöidyllä koulutuksella työskennellä hoivapalveluissa lopun työikäänsä."

Noniin. Kun juttu nyt on oikeasti niin, että pelkkä oikein räätälöity koulutus EI TEE ihmisestä hyvää lähihoitajaa ja tämä asia tuntuu unohtuvan ah niin monesti. On totta, että perushoidolliset tehtävät, katetroinnit, vaippojen vaihdot, suihkutukset yms. eivät ole teknisesti kovin vaativia ja ne oppii kyllä, kuka vaan... mutta mihin jää se, että se pelkkä perushoito ei riitä hoitotyössä. Keskustelussani asukkaan kanssa tulimme molemmat siihen tulokseen, että kaikkein vaativin homma hoitotyössä on TOISEN IHMISEN KOHTAAMINEN. Se on juuri se juttu, mikä tästä hommasta tekee vaativan. Lähihoitaja joutuu työssään TODELLAKIN nimikkeensä mukaan LÄHELLE toista ihmistä, toisen ihmisen intiimeille alueille. Ja tähän ei voi kouluttautua. Siihen joko pystyy tai ei pysty. Siihen voi pystyä se työtön bussikuskikin, en sitä kiellä, mutta automaattisesti ei saisi olettaa, että hoitoalan ongelmat ratkaistaan sillä, että koulutetaan jokaisesta maan työttömäksi jäävästä teollisuustyöntekijästä, bussikuskista, jne. lähihoitaja!

Lähihoitajaksi sopivia ihmisiä löytyy niin monesta ihmistyypistä, kuin on ihmistyyppejä. Voi olla rempseä ja rivo suustaan, ujo ja hiljainen, rauhallinen ja sopeutuva jne. mutta kaikille näille tyypeille on yhteistä se, että pystyy työskentelemään toisen ihmisen intiimeimmällä reviirillä rikkomatta sitä tai omaa reviiriään. Esimerkiksi toisen ihmisen sukupuolielimien käsittely ei ihan kaikilta luonnistu, vaikka se kuuluu päivittäisiin töihin hoitotyössä. (esim. alapesut, katetroinnit yms.) Hoitajan pitää myös saada hoidettava luottamaan itseensä, ettei mitään pahaa tapahdu... miettikää itse miltä tuntuu jos tuntemattomat ihmiset tuosta noin vaan ryntäävät alapäänne kimppuun pesulappuineen yms. ja hoitavat homman kylmästi, liukuhihnalla.

Tämä on hieno ammatti. Itse lähdin hyvin iloisena perjantaina pois työstä, kun tukiavustettavani, jota en vielä juurikaan tunne (puhumaton, halvaantunut, temperamenttinen tapaus), toivotti minulle kirjaintaulun avulla hyvää pääsiäistä :). Olin siis jo onnistunut jossain, ihan kaikille hän ei moisia tervehdyksiä jaa :).

Hyvää pääsiäistä :)