Työkaverini totesi tuossa päivänä muutamana mielestäni erittäin hyvän lausahduksen: "Lehmä ei muista vasikka-aikojaan" kun olin jälleen tuonut esille sitä, miten joskus nuorena aktiivina joutuu tekemään tuplaten töitä saadakseen "vanhat" (anteeksi suora termi) uskomaan omaan pätevyyteensä.
Olin viime viikonloppuna Aulangolla JHL:n jäsenhankkijatapaamisessa ja hienoisesta väsymyksestä/kankkusesta huolimatta en sunnuntai-aamuna jaksanut enää kuunnella sitä samaa jankutusta aiheesta: "Miten pidetään huolta ikääntyvien ihmisten työssäjaksamisesta" jii än ee. Ja nyt heti sanon, että minulla ei ole YHTÄÄN MITÄÄN ikääntyviä ihmisiä vastaan, mutta korviini särähtää kovin jos puhutaan esimerkiksi työntekijöistä liian yksipuolisesti. Mainittakoot, että sain puheenvuoroni jälkeen paljon positiivista palautetta. Lauri Ihalainenkin totesi, ettei siihen ole juuri mitään lisättävää :). Oli kuitenkin niitäkin ihmisiä jotka soivat minulle niitä "vähän kummia" katseitaan. Mutta silti, yhden palautteen antajan sanoin: "Hyvä likka, taistele vaan niitä vanhoja jääriä vastaan!". Näin teen. (Tämän palautteen antajakin oli muuten näitä vanhempia ja kokeneempia ihmisiä)
Nuoret ihmiset työntekijöinä ja järjestöaktiiveina ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne ikääntyvät ja kokeneemmat ihmiset. En vain enää oikein jaksa sitä todistelua että olen hyvä tyyppi vaikka olenkin "vasta" kolmekymppinen. Ikäänkuin ikä olisi sairaus tai vika... ja miksi ei muisteta sitä kliseetä, että nuorissa nyt vain on se tulevaisuus!
Siinä, missä kokeneemmat konkarit tarvitsevat erilaisia juttuja toimintansa tueksi, niin tarvitsevat nuoretkin jotta toiminta jatkuisi! Esimerkiksi itse olen aktiivi, haluan olla sellainen ja tunnen jopa jonkin sortin kutsumusta aiheeseen. Vuoden alusta olen ollut työpaikallani varaluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu ja olen ylpeä näistä luottamustehtävistä. Missään vaiheessa en kuitenkaan kuvittele, että näin yhtäkkiä tietäisin kaiken, miten ihmeessä minä VUODEN mittaisella työkokemuksella näkisin sen, mitä 20 vuotta työssä ollut? Minä luottamustehtävien hoitajana TARVITSEN mentorointia minua kokeneemmilta ihmisiltä. Olenkin sitä ihan hyvin saanut, mutta aina välillä tulee sellainen kummallinen olo, että sitä tietoa halutaan pantata hautaan saakka. Pitkään luottamustehtäviä hoitaneet valittavat kun ei meinaa jaksaa taakkansa alla...ihan huomioksi vain, vastuun jakaminen on nykyään aika kova sana :).
Sellaisia ihmisiä jotka pystyvät/haluavat hoitaa luottamustehtäviä ei kasva joka oksalla, koska onhan totuus, että tällaiset hommat ovat koiranvirkoja. Ne ovat kuitenkin tärkeitä virkoja! Siksi, vaikka olen itsekin vasta "nuori" aktiivi, olen kokoajan korvat höröllä uusien aktiivien toivossa. Näin taataan jatkuvuus. Minäkään en ole aina nuori enkä taatusti jaksa loppuikääni hoitaa samoja hommia. Sitäpaitsi on fiksua tavoitella uusia asioita ja kehittää osaamistaan. Joskus päästäkseen parempaan tulevaisuuteen, on luovuttava vanhasta. Ja mielummin luovuttaisin sen päteviin käsiin hyvin perehdytettynä :).
Lyhyesti siis: jokainen aktiivi, työntekijä jne on yhtä tärkeä. Jokaisen jaksaminen on yhtä tärkeää. Tulevaisuus on kuitenkin tämän päivän nuorissa. Think about it beibe.
torstai, 31. tammikuu 2008
Lehmä ei muista vasikka-aikojaan
perjantai, 7. joulukuu 2007
Aika mennä eteenpäin.
Mennä viikonloppuna kokoustettiin JHL:n opiskelijayhdistyksen kanssa Tampereella ja nyt on ihan hyvä mieli. Hallitushommat loppuu allekirjoittaneelta, mutta luottamus tulevaan säilyi. Uusi hallitus on täynnä hyviä tyyppejä ja toivottavasti jokainen tuo oman äänensä kuuluviin yhdistyksen toiminnassa.
Minut valittiin työpaikalla varaluottamusmieheksi ja muutakin luottamushommaa on tulollaan... ja odotan sitä innolla. Tunnen vähän haikeutta kun opy jää taakse, mutta olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että aina pitää mennä eteenpäin. En oikein usko siihen että samoissa luottamustehtävissä vuosikausia hilluminen on kehittävää ja itse koitan pitää huolta siitä, että kun tunnen urautuvani johonkin, on jonkun muun aika astua kehiin.
Life goes on, peipe ;)
Minut valittiin työpaikalla varaluottamusmieheksi ja muutakin luottamushommaa on tulollaan... ja odotan sitä innolla. Tunnen vähän haikeutta kun opy jää taakse, mutta olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että aina pitää mennä eteenpäin. En oikein usko siihen että samoissa luottamustehtävissä vuosikausia hilluminen on kehittävää ja itse koitan pitää huolta siitä, että kun tunnen urautuvani johonkin, on jonkun muun aika astua kehiin.
Life goes on, peipe ;)
maanantai, 22. lokakuu 2007
On niin hyvä tunne...
Mennyt viikonloppu oli hauska. Ihan h..tin hauska :). Olin siis JHL:n opiskelijapäivillä Karjaalla, Raseborg-opistolla. Oli toogabileitä, oli kisailua ja ennenkaikkea, oli aatetta. Omatkin aatteet selkiytyivät taasen viikonlopun aikana...
Mua on pyydetty pariinkin eri luottamushommaan tässä piakkoin ja mielenkiinnolla odotan tulevaa ja työelämän tarjoamia haasteita AY-toiminnassa. Onhan tää aika luonnollinen siirtymä, kun opiskelut loppuu, niin sitten tulee uudet toiminnat... Mutta oli mikä oli, tuli musta tulevaisuudessa mitä tahansa, niin juuriani en unohda.
JHL:n opiskelijayhdistyksessä aktiivina toimiminen on kasvattanut musta sen aktiivin, mikä olen tänään. Ikinä en kaksi vuotta sitten voinut kuvitella, että tää homma vie mut näin tehokkaasti mukanaan, mutta mitäs sitä hyvää kieltämään. Sen verran fiksu väitän kuitenkin olevani, että en lupaudu mihinkään sellaisiin juttuihin, jossa en viihtyisi. :) JHL:n toiminta on antanut mulle oikeasti jo nyt niin hyvän tietotaidon, että pystyn työelämässäkin pärjäämään erittäin hyvin näillä ay-alueilla, lakipykälillä yms. vastaavilla kivoilla pienillä jutuilla. Puhumattakaan siitä, kuinka moniin ihaniin ihmisiin olen tätä kautta tutustunut! Saanut oikeasti ihania ystäviä jotka ajattelevat samalla tavalla!
Vaikka nyt onkin uudet kuviot, en ikinä unohda juuriani :). Ja voin vannoa, että tulen ihan aina puhumaan opiskelijatoiminnan ja nuorisotoiminnan puolesta. Kiihkoamatta, rauhallisesti, mutta varmasti ja täydestä sydämestäni. :)
Mua on pyydetty pariinkin eri luottamushommaan tässä piakkoin ja mielenkiinnolla odotan tulevaa ja työelämän tarjoamia haasteita AY-toiminnassa. Onhan tää aika luonnollinen siirtymä, kun opiskelut loppuu, niin sitten tulee uudet toiminnat... Mutta oli mikä oli, tuli musta tulevaisuudessa mitä tahansa, niin juuriani en unohda.
JHL:n opiskelijayhdistyksessä aktiivina toimiminen on kasvattanut musta sen aktiivin, mikä olen tänään. Ikinä en kaksi vuotta sitten voinut kuvitella, että tää homma vie mut näin tehokkaasti mukanaan, mutta mitäs sitä hyvää kieltämään. Sen verran fiksu väitän kuitenkin olevani, että en lupaudu mihinkään sellaisiin juttuihin, jossa en viihtyisi. :) JHL:n toiminta on antanut mulle oikeasti jo nyt niin hyvän tietotaidon, että pystyn työelämässäkin pärjäämään erittäin hyvin näillä ay-alueilla, lakipykälillä yms. vastaavilla kivoilla pienillä jutuilla. Puhumattakaan siitä, kuinka moniin ihaniin ihmisiin olen tätä kautta tutustunut! Saanut oikeasti ihania ystäviä jotka ajattelevat samalla tavalla!
Vaikka nyt onkin uudet kuviot, en ikinä unohda juuriani :). Ja voin vannoa, että tulen ihan aina puhumaan opiskelijatoiminnan ja nuorisotoiminnan puolesta. Kiihkoamatta, rauhallisesti, mutta varmasti ja täydestä sydämestäni. :)
maanantai, 1. lokakuu 2007
TEHYläisestä päästä kärsii koko keho... ;)
Noniin. Ihmeen hiljaa olen ollut näistä palkkaneuvotteluista, mutta täytyyhän minunkin sanainen arkkuni avata, kun kerran minulla on mielipide :).
Kävin Helsingissä vähän aika sitten, ja törmäsin TEHYn kojuun, jossa kaikki olivat kääntäneet selkänsä ohikulkijoille ja naureskelivat siellä keskenään. Ei kauhean hyvää kuvaa anna moinen käytös. Eikä koko liiton käytös muutenkaan... (Tarkennan nyt tässä, että en puhu tässä esimerkiksi sairaanhoitajista jäseninä ja henkilöinä, vaan TEHYstä ammattiliittona.)
Ensinnäkin: ERITTÄIN ISO hatunnosto Superille joka uskalsi tehdä omat päätökset käyttäen järkeä, ja kerrankin pitivät päänsä. Lukuisia esimerkkejä kun on siitä, että Super on ollut TEHYn talutusnuorassa monissa päätöksissä... Hieno juttu Super :). En silti vaihda liittoa vaikka Superia nyt vähän kehunkin...
Moni muistaa kuinka eduskuntavaalien alla hoitajille lupailtiin 500 euron palkankorotusta monelta taholta, mutta kuinka moni sen oikeasti uskoi? Saa kyllä syyttää omaa tyhmyyttään jos on kuvitellut tai kuvittelee vielä, että suomalainen byrokratia taipuisi moisiin korotuksiin vain sormia napsauttamalla! EHKÄ moinen korotus on mahdollista, mutta kyllä siihen hyvänen aika menee vuosia... Nykyinen tehty kuntasopimus on oikeasti historiallinen suuruudeltaan ja pitäs olla tyytyväinen siihen 12 prosentin palkankorotukseen, mikä kahteen ja puoleen vuoteen luvattiin! Neuvotteluissa on aina kaksi osapuolta ja oli yllättävää miten hyvin kuntapuolen työnantaja tuli vastaan. Tämä ei tarkoita että periksi pitäisi antaa, mutta pitäisi hyvänen aika ymmärtää se, että iso laiva kääntyy TOSI tosi hitaasti.
Tuntuu kuin TEHY olisi kiukutteleva uhmaikäinen lapsi: "Te lupasitte, teidän täytyy antaa se raha! Mää en ala, me ei aleta ollenkaan! Me ei enää leikitä teidän kanssa!" Aikuismaista käytöstä kiitos... ei ihme, että hoitajat saavat paljon niskaansa, kun ison järjestön tyypit käyttäytyvät tällä tavalla. Kuka sairaanhoitajiakaan enää uskoo tällaisen käytöksen jälkeen?
Periksi ei tosiaan saa antaa, mutta on ihan naurettavaa kuvitella, että moisella kiukuttelulla saisi jotain aikaiseksi. Sanotaan että vanhemman tärkein tehtävä on opettaa lapselleen se, että pettymyksiä tulee ja niitä täytyy oppia sietämään. Kuka tässä ottaisi TEHY-lapsosta kädestä ja sanoisi: "Kulta-pieni, se on elämää"?
lauantai, 22. syyskuu 2007
Ihmisyys
En varmaan koskaan väsy puhumaan otsikon aiheesta... ehkä siksi kun ihan liian usein näen hyvää tarkoittavienkin ihmisten ohittavan tämän asian. He puhuvat vammaisista, vanhuksista, opiskelijoista, ihan mistä tahansa kuin omana rotunaan tai lajinaan ja yleistävät. Tyyliin
- Lähihoitajat eivät tarvitse lisää palkkaa kun heillä on rikas puoliso joka elättää.
- Opiskelijat ovat sosiaalipummeja.
- Vanhainkodissa asuvan mummon ei pidä meikata, sitä on vaikeaa pestä pois.
- Miksi tuokin pyörätuolissa oleva pitää noin kireitä vaatteita, luulisi olevan hankalaa.
Jokaisesta kohdasta voisi heittää esimerkin, mutta lähimpänä tulee mieleen eräs esimerkki meiltä töistä: Meillä asuu eräs keski-ikäinen nainen joka sairastaa erästä dystrofian muotoa (eli lihastauti joka rappeuttaa hitaasti lihaksia ja elimistöä.). Hän on erittäin tyylikäs ja itsenäinen, tukka aina viimeisen päälle, vaatteet ovat hyvin muodikkaita ja jotkut farkut erittäin kireitä (Sivuhuomautus, avustajalle aika tuskallisia laittaa). Eräs työntekijä rupesi puhumaan tästä naisesta kahvihuoneessa ja moitti kovaan ääneen: "Mä en kyllä ymmärrä, miks sekin haluaa pitää niin kireitä vaatteita ja tukkaakin pitää sukia koko ajan... mä en kyllä itse koskaan voisi pitää noin kireitä vaatteita! Ajattelis joskus muitakin" ... ja vuodatus jatkui samaan tyyliin. Jos jotain olin jo tämän tilanteen tullessa oppinut, oli se sitä, että en kommentoinut työntekijän sanoihin millään tavalla, koska ei siitä olisi mitään hyötyä ollut.
Mietin vain ja juttelinkin tästä toisen
työkaverin kanssa... miksi ihmeessä minulle on ihan itsestään selvää,
että tämä asukas voi pitää kireitä farkkuja vaikka vanhaksi mummoksi,
sukikoot myös hiuksiaan minkä kerkiää? Tässähän on kuitenkin kyse
ihmispersoonasta... en minä ainakaan pitäisi yhtään jos joku tulisi
komentelemaan minulle, miten minun pitäisi pukeutua! En myöskään käsitä
sitä, miksi jotkut tuntuvat luulevan, että esimerkiksi meidän
asukkailla on helppoa pyytää meiltä apua? Ok, ehkä he ovat tottuneet
siihen, mutta kyllä nyt suurin osa näistä aikuisista ja "täysipäisistä"
ihmisistä varmaan haluaisi tulla toimeen juuri niin itsenäisesti ja
niin pitkään kuin vain pystyy. Mur! Voi aina miettiä, miltä itsestä tuntuisi ennenkuin käy arvostelemaan muita.
