Yövuoron ihanuutta. Alkuilta oli aika tohinaa, mutta nyt *kop kop* rauhoittui. Nettiratio soi taustalla ja on aikaa miettiä...

Se nyt lienee selvää että olen lähihoitaja ja valmistuin marraskuussa viime vuoden puolella... nyt olen töissä Invalidiliitolla asumispalveluyksikössä ja, ihme ja kumma, pidän työstäni :) Emilian blogia lukiessani mieleeni tuli että on todella kummaa, miten hoitoalan ammattilaiset jakavat alaa arvostetumpiin ja vähemmän arvostetumpiin tehtäviin. Itse näin tämän oikeastaan kaikissa harjoittelupaikoissani, niin vanhainkodeissa, sairaalassa, päiväkodissa ja kehareiden parissa.

Tulin kuitenkin itse siihen tulokseen, että ei mikään työ ole toista parempi! Joku "viisas" sanoi joskus, että lasten kanssa tehtävä työ on niin helppoa ja eihän siinä joudu rasittamaan itseään yhtään... tälle ihmiselle suosittelen sitä, että meneppä töihin sinne päiväkotiin, pue 15 minuutissa 10 kirkuvaa ja potkivaa viisivuotiasta ja sama rulianssi kohta toisinpäin. Oma työni on apuvälineidenkin kanssa fyysisesti todella raskasta ja niin edespäin... en siis pidä itseäni minään ihme pyhimyksenä kun työskentelen invalidien parissa. Minä vain sovin tänne! Joku toinen sopii päiväkotiin, joku sairaalaan, joku vanhusten pariin... ja hyvä näin! Itse tunnen vammaispuoleen jotain vetoa ja toistaiseksi olen viihtynyt tässä työssä. Tulevaisuudessa voin olla eri mieltä, mutta se on sen ajan murhe sit.